Research Catalogue

Liisamaija Hautsalo

Jaakko Nousiaisen ekspositio “Kaksi oopperateosta taiteellisen tutkimuksen kontekstissa” kytkeytyy erinomaisesti Ruukku-lehden ensimmäisen numeron teemaan, joka on “Kokemus ja kokeellisuus taiteellisessa tutkimuksessa”. Kirjoittaja tarkastelee omaa taiteellista työtään eli kahta kirjoittamaansa (libretto) ja ohjaamaansa oopperaa, jotka edustavat oman aikamme oopperan kontekstissa kokeellisinta ääripäätä. Tutkimuskohde jo itsessään on siis kokeellinen, ja myös tutkimusasetelma ennen kaikkea oopperan käsitteen laajentamisen osalta on tässä yhteydessä uutta. Myös ekspositiossa toteutuu kokemuksellisuuden aspekti sikäli kun sillä viitataan taiteilijan omaan kokemukseen ja sen reflektioon kirjallisessa työssä.

Tässä ekspositiossa on useita kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä teemoja. Ooppera on monitaiteinen taidemuoto, jonka pitkä ja menestyksekäs historia selittynee sen kyvyllä “olla ajan hermolla”, omaksua oman aikansa aatevirtauksia sekä ennen muuta hyödyntää uusinta teknologiaa ja keksintöjä. Tämä on myös kirjoittajan lähtökohta tutkijana hänen viitatessaan oopperaan hypermediumina (Chapple & Kattenbelt 2006). Toisaalta kirjoittaja taiteilijan positiossaan, libretistinä ja ohjaajana, on oivaltanut oopperan hypermedium-luonteen soveltaessaan teoksissaan moderneinta tiedonsiirron tekniikkaa sekä kuten hän abstraktissaan määrittelee “reaktiivista audiovisuaalista projisointia”. Nämä kaksi lähtökohtaa tukevat toisiaan ja nivoutuvat toisiinsa kuitenkin siten, ettei lukijalle jää epäselvyyttä, kummassa roolissa kirjoittaja kulloinkin puhuu. Teoria ja tekijyys tässä ekspositiossa toisin sanoen tukevat toinen toisiaan.

Kirjoittaja määrittelee oman positionsa tarkasteltavana olevien oopperoiden libretistinä ja ohjaajana heti eksposition alussa, mikä ohjaa lukuprosessia oikeaan suuntaan. Hän myös tuo hyvin esiin sen, mikä työssä on taiteellista ja mikä tieteellistä. Rajaus toimii, ja myös menetelmällinen panostus on tutkimuksellisesti riittävä.

Ekspositio on innovatiivinen, eikä tutkimuskohdetta, tietäen kirjoittajan taitelijaposition, olisi voinut paremmin valita. Kirjoittaja haluaa selvittää, miten teknologia on sovellettavissa oopperaan ja millaisia sisältöön ja esittämiseen liittyviä uusia tapoja se voi tarjota käsikirjoittajalle ja ohjaajalle. Asetelma on haastava, mutta se antaa myös runsaasti mahdollisuuksia uuden löytämiseen.

Ekspositio on erittäin kiinnostava taiteellisena tutkimuksena, mutta sillä on annettavaa myös perinteiselle oopperatutkimukselle ja suomalaisen oopperan tutkimukselle sekä teatteritutkimukselle. Kirjoittaja on astunut alueelle, joka monitaiteisuutensa (ja -tieteisyytensä) vuoksi on haastava ja taiteellisessa tutkimuksessa melko harvoin käsitelty. Ekspositio avaa kiinnostavia näkökulmia myös suomalaisen oopperan lähihistoriaan. Uusista oopperateoksista saatava tieto – oli se sitten tieteellisessä tai taiteellisessa kontekstissa tuotettua – on arvokasta. Useimmiten juuri kantaesitetyt teokset saavat odottaa analyyseja tai kommentteja jopa vuosikymmeniä.

Tutkittava aihe kiinnittyy pääasiassa mediatutkimuksen ja teatteritutkimuksen kontekstiin, ja se on kytketty asiayhteyteen sujuvasti. Ekspositio ottaa kantaa taiteen ja teknologian suhteeseen sekä tuo uuteen valoon myös oopperan yleisösuhteen, jolloin perinteinen kuulija onkin muuttunut käyttäjäksi. Samalla se kommentoi teoksen ajallisuutta.

Kaiken kaikkiaan ekspositio tarkastelee aihetta, joka on ilmiönä reaaliaikainen – teknologia tapahtuu meille tässä ja nyt –  ja osoittaa samalla teknologian merkityksen taiteilijuudelle, taidekäsityksillemme ja koko taiteen kentälle. Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, joita ei esimerkiksi oopperan yhteydessä ole juurikaan pohdittu.

Kirjoittaja on tehnyt esitetyt muutokset ja saanut ekspositionsa toimimaan entistä paremmin sekä tekstinä että rakenteensa (navigaatio) osalta. Tärkeää on, että hän nyt korostaa, että kyseessä on johdanto varsinaiseen tutkimukseen, mikä ensimmäisessä versiossa jäi epäselväksi. Hän on myös lisännyt otsikointia sekä kiinnittänyt huomiota pieniin kielellisiin epätarkkuuksiin.

Eksposition ensimmäisessä versiossa ei tutkimuskysymykseen vielä vastattu, eikä se ollut vielä mahdollistakaan eksposition johdantoluonteesta johtuen. Uudessa versiossa tuodaan esiin se, että varsinaiset tutkimusjaksot ja siten myös kysymykseen vastaaminen eivät vielä sisälly käsillä olevaan työhön. Ekspositio siis rakentaa tutkimuskysymykselle vasta teoreettisen lähtökohdan ja esittelee tutkimuskohteen. Toisin sanoen nyt kirjoittaja selittää sen, mikä ekspositio haluaa olla ja mikä on sen asema suhteessa koko tutkimukseen.

Ekspositiossa teosten musiikki selostettiin vain hyvin lyhyesti. Tässä kohdataan kuitenkin oopperatutkimuksen ikuisuuskysymys: jos tarkastellaan oopperaa yhden tieteenalan viitekehyksessä, toiset jäävät väistämättä taka-alalle. Toisin sanoen kun teatterin näkökulma painottuu kuten tässä työssä, muut jäävät vähemmälle huomiolle. Tekijä voisi silti miettiä, olisiko musiikin osuutta mahdollisuutta jollakin tavalla laajentaa myöhemmin. 

Tässä muodossaan ekspositio täyttää erinomaisesti sille asetetut vaatimukset ja saa lisäksi kovasti odottamaan jatkoa.

Anonyymi

Eksposition yhteys teemaan (Kokemus ja kokeellisuus taiteellisessa tutkimuksessa) on löyhä, koska käsittelystä puuttuu tekijän / tekijöiden kokemuksen käsittely. Myöskään kokeellisuutta ei varsinaisesti käsitellä vaan se lähinnä todetaan ja otetaan ikään kuin annettuna, koska kohde on uusi, remedioituminen oopperateoksissa. Eksposition aihe on kiinnostava. Se herättää pohtimaan, miksi ja millä ehdoilla Omnivorea on ooppera – aihe, jota ei tosin käsitellä ekspositiossa.

Ekspositio on tekstilajiltaan lähempänä (teos)esittelyä kuin taiteellista tutkimusta; asioita todetaan mutta niitä ei problematisoida eikä konkretisoida eikä varsinaisesti tutkita. Kirjoittajalla tekijätiimin jäsenenä olisi ollut käytössään runsaasti taiteellisessa työskentelyssä syntynyttä aineistoa, jota olisi voinut käyttää analyysiesimerkkinä. Jäinkin miettimää, missä määrin ekspositio itsessään on tarkoitettu taiteelliseksi tutkimukseksi vai onko se (valittavan ylimalkainen) raportti/kuvaus remedioituneissa oopperoissa tapahtuneesta taiteellisesta tutkimuksesta.  Otan esimerkin:

“Itse tutkimuksessa tarkastelen näitä neljää eri tasoa käsikirjoituksen ja ohjauksen osalta. Tasot näyttäytyvät rikkaina ja monisäikeisinä ja ne tuottavat runsaasti havaintoja, joita itse tutkimus avaa syvemmin. Tasojen analysoinnin kautta esille nouseva tieto on ainutkertaisesti sellaista, jota vain taiteilija itse voi saada selville omasta toiminnastaan taiteellisen tutkimuksen keinoin.”

Missä tämä “itse tutkimus” tapahtuu. Miten tasoja analysoidaan? Millaista tietoa analyysista nousee? Eksposition aiheella on yleistä uutisarvoa kohteensa vuoksi ja se VOISI olla kiinnostava mediatutkimuksena, taiteellisena tutkimuksena ja oopperantutkimuksena, jos ekspositio olisi tutkimusta. Toisin kuin ekspositio väittää, taiteellisen työskentelyn ja tutkimuksen suhde jää jäsentymättömäksi.

“Oma roolini on sekä aineiston tuottaja (käsikirjoittaja/ohjaaja, työryhmän jäsen) että analysoija (tutkija). Roolit ovat rinnakkaisia ja sisäkkäisiä, mutta tutkijan rooli myös edellyttää oman taiteellisen työn etäännyttämistä ja taiteilijaroolin avaamista tutkimuksellisesti. Omassa työprosessissa ilmenevä refleksiivisyys on keino tuoda ajattelua näkyväksi.”

Yllämainittu jää ekspositiossa toteutumatta. Mitä konkreettisesti merkitsee se, että tutkimuksen tekijä on myös yksi tekijäryhmän jäsen? Millä tavalla tekijätiimin muut jäsenet ovat olleet osallisia taiteellisessa tutkimuksessa? Miten, esimerkiksi, libretistin, säveltäjän, laulajan ja ohjaajan työprosessit jäsentyivät taiteellisena toimintana / tutkimuksena? Miksi heidän äänensä / kokemuksensa ei kuulu tässä ekspositiossa?

Ekspositiosta puuttuu varsinainen tutkimustehtävä ja kiinnittyminen tutkimustraditioon. Kiinnittymistä ei ole se, että kirjoitetaan konkretiaa vaille jäävä yleisluontoinen toteamus ja laitetaan perään sulkuihin tekijän nimi ja vuosiluku:

”Useaan eri teoreettiseen viitekehykseen kytkeytynyt keskustelu korostaa moniäänistä, rinnakkaisten ja sisäkkäisten tekemisen kulttuurien kohtaamista (Birringer 2008; Chapple & Kattenbelt 2006; Causey 2006; Dixon 2007; International Journal of Performance Arts & Digital Media, Volume 8 Issue 1, 2012; Lehmann 2006).” 

Navigaatio-valikko ei toiminut käyttämässäni selaimessa (safari); minulle näkyi ainoastaan Home-valikon alla oleva aineisto. Ekspositiossa oli valitettavan vähän aineistoesimerkkejä. Olisiko ollut mahdollista sisällyttää yhdet tai mahdollisesti useammat versiot kummastakin hankkeesta osaksi ekspositiota? Mukaan otettuja videoleikkeitä ei käytetty tutkimuksen osana vaan ne olivat lähinnä näytepaloja. Tekstissä mainittu linkki Omnivore -oopperaan ei avautunut ollenkaan.

Muusikkojen ja säveltäjän tekijänoikeuskysymykset on ilmeisesti hoidettu kuntoon.

Eksposition aihe on ehdottomasti kiinnostava. Aiheen kiinnostavuus ei kuitenkaan kanna kovin pitkälle, koska tutkimuksessa on olennaista sen toteutuminen tutkimuksena. Tässä ekspositiossa tutkimista ei tapahdu. Ekspositio tulisi rakentaa uudelleen ja valita jokin rajallisempi tutkimuksellinen tarttumapinta työprosessiin (ylimalkaisen esittelevän ja toteavan kirjoitustavan sijasta). Tutkimuksellisen otteen puute kirjoittautuu jo eksposition otsikkoon, joka ei sisällä rajausta, tutkimusnäkökulmaa tai edes lukemiseen houkuttavaa koukkua (”Kaksi oopperaa taiteellisen tutkimuksen kontekstissa”)

Versiosta 2 lyhyesti:

Eksposition 2. versio on syventynyt ja tarkentunut siinä määrin, että omasta puolestani olen valmis suosittamaan sen julkaisemista. Tutkimustehtävä on tarkentunut, samoin julkaistavan artikkelin suhde varsinaisiin taiteellisiin produkteihin/prosesseihin. Tässä artikkelissa mainittiin se, että taiteellinen tutkimus ohjasi taiteellista prosessia; olisi ollut kiinnostavaa saada tästä jokin konkreettisempi esimerkki. Miten työskentely taiteellisena tutkimuksena erosi taiteellisesta prosessista, johon ei liity tutkimuksellista tehtävää? Kysymys saattaa toki olla juuri tämän tekijän kohdalla irrelevantti, mutta kokemukseni mukaan joidenkin kohdalla varsin mielekäs.

Mukana oli kaksi näytettä ja valokuvia; minusta liian niukalti teosinserttejä. Miksi Omnivorea ei olisi voitu istuttaa kokonaisuudessaan artikkelin yhteyteen? Useinhan tieteellisissä teoksissakin julkaistaan joitakin erityisiä tutkimusmateriaalikokoelmia, jotka ovat vaikeasti muutoin saatavilla.

Metodisesti ja tutkimuksellisesti kontribuutio on edelleen löyhähkö ja jää enemmän esittelyn ja toteamisen kuin analyysin tasolle; tässä versiossa ote oli kuitenkin jo irtaantumassa esittelystä ja tulossa analyyttisemmaksi. Mitä tarkoitan analyysitoiveella? Tätä: Koska koko valtaisan taiteellisessa toiminnassa syntyneen aineiston analyysi ei varmaankaan ole mahdollista tai edes mielekästäkään, ehdottaisin, että kirjoittaja poimisi jonkun rajallisen materiaalilohkon tai  taiteelliselta kannalta keskeisen teeman tai keskeisen taiteellisen tutkimustehtävän (tai pari) ja analysoisi tätä esim. jollakin ekspositiossa mainitulla menetelmällä – tämä kuitenkin jossakin toisessa artikkelissa.

Tämän artikkelin suhteen toivoisin kahta asiaa: 1) La Figure de la Terre -teoksen esittelyn yhteydessä tulisi mainita äänten elektronisesta prosessoinnista (esim. ns. eloelektroniikka, esiäänitetty mahd., äänenmuokkaus in situ) ja sen esteettisistä päämääristä; 2) Lehden toimituksessa tulisi tarkastaa, että väliviivan käyttö (lyhyt/pitkä, tyhjä lyönti vai ei) olisi hyvän kielenkäytön mukainen; nyt ei ole.

Taiteellinen tutkimus on tieteenhistoriallisesti vaiheessa, jossa se hakee menetelmiä, ilmaisutapoja, kirjoitustyylejä, omaa tapaansa olla tutkimusta, jäsentyä traditiona. Yhtenä sen ulkopuolelle asettuvana haasteena on tulla hyväksytyksi laajemmin tutkimusyhteisössä omana tutkimusalana. Mm. laadullinen tutkimus ja naistutkimus ovat joutuneet käymään aikoinaan tämän tien. Suomessa taiteellisella tutkimuksella on institutionaaliset puitteet Taideyliopistossa, kohtuullisen kokoinen taiteelliseen tutkimuksen tekijäjoukko ja nyt myös kotimainen vertaisarvioitu kausijulkaisu, jonka elektroninen alusta on hieno mahdollisuus tuoda edes näytteen omaisesti taiteellisia prosesseja lähemmäksi tekstiä. Onkin kaikki syy toivoa ja myös olettaa, että taiteellisen tutkimuksen teorianmuodostus kypsyy ja että taiteellisen tutkimuksen kenttä vahvistuu. Nämä ovat niitä välineitä, joilla paikka tutkimusyhteisössä saavutetaan.

Jaakko Nousiaisen ekspositio on parantunut kovasti ensimmäisestä versiostaan, enkä siksi pidä erityisen hyvänä ideana ensimmäisen vertaisarvioversioni julkaisemista tämän lopputuloksen yhteydessä.

Toisaalta, minun on vaikea julkaista mitään muutakaan uutta tämän version yhteydessä, koska en ole nähnyt enkä kokenut teoksia, ja tuntuu sattumanvaraiselta sanoa asioita töistä (tai niihin liittyvästä tutkimuksesta), joita ei ole itse nähnyt. Tai sitten helposti juuttuisi saivartelemaan eksposition muotoseikoista ja suhteesta teoksiin, tekijän kaksoisroolista, objektiivisuudesta ja subjektiivisuudesta jne., mikä ei ole erityisen relevanttia.

Se, mikä olisi relevanttia, olisi todentaa tai epätodentaa Nousiaisen varsin itsetietoiset lauseet, kuten esim. "...käsikirjoittajan ja ohjaajan työtä sekä oopperataiteen ontologista maisemaa, jota käytetyt teknologiat ja niiden mukanaan tuomat taiteellisen toiminnan käytänteet uudistavat." Uudistavatko? Nousiaisen omakohtaisen kokemuksen mukaan varmaankin uudistavat, mutta sitä on ulkopuolisen mahdotonta todentaa näiden materiaalien puitteissa, työprosessiin tarkemmin tutustumatta ja teoksia näkemättä ja kokematta. Tai: "Valintojen analyysi nostaa esille muun muassa oopperaohjauksen konventioiden sekä populaarikulttuurin, musiikkivideoiden ja videotaiteen kohtaamisesta syntyvää käytänteisiin liittyvää uutta tietoa." Nostaako? Miten niin? Mitä tietoa? Mahdotonta verifioida näissä puitteissa ja näillä materiaaleilla.

Nousiainen puhuu mediakäsikirjoituksesta ja (La Figure de la Terren yhteydessä) vuorovaikutussuunnitelmasta, mutta missä niihin voisi tarkemmin tutustua? Nyt La Figure de la Terren reaktiivisuuden/vuorovaikutteisuuden todentaminen jää muutaman kuvailevan lauseen varaan. Saamme tietää, että laulajien äänen voimakkuus ja korkeus vaikuttivat projektioihin, mutta miten, emme tiedä? Ja miten se vaikutti katsojakokemukseen, se on nähdäkseni kaikista kiinnostavin kysymys, kiinnostavampi kuin käsikirjoittajan/ohjaajan työn uudistumisen käytänteet, ja siihen ei tässä ekspositiossa vastata lainkaan.

Juha Hemánus

teatteri- ja oopperaohjaaja

mobiilikommunikaation tutkija